Joka kerta kun matka uuteen paikkaan lähestyy, jännitys kohoaa kattoon asti. Ja vain noin viikon päästä kotiinpaluusta matkakuume nostaa jo päätään: minne seuraavaksi?!

Lapsuuteni vietin Neuvostoliitossa (Virossa) ja matkustaminen ei luonnollisestikaan kuulunut sellaiseen suljettuun yhteiskuntaan. Siksi ensimmäinen ulkomaanmatkani oli vasta 6.luokalla, 90-luvun puolivälissä, Viron itsenäistymisen jälkeen. Bussireissu vei Venäjälle Pietariin, joka silloin jo laskettiin ulkomaaksi. Muutama vuosi myöhemmin seurasivat laivaristeilyt Tukholmaan ja lopulta myös Helsinkiin.

Kerran kuvasin Ruotsin risteilyllä puolet pokkarikameran mustavalkofilmistä täyteen kuvia kalliosaarista. Ne samankaltaiset pikkusaaret, joita laivalla Suomeen saapuvat näkevät lähestyessään Helsingin satamaa. Muistan edelleen sen tunteen joka valtasi minut, kun löysin ympäriltäni visuaalisesti uudenlaisen maailman. Siihen saakka olin tottunut Viron hiekkarantoihin (upeisiin, tiedän), mutta jokin niissä kalliosaarissa oli niin puoleensavetävää, että se tunne ei ole poistunut ikinä. Nykypäivänäkin Suomen luonnon lempikohteet ovat rantakalliot ja karut pikkusaaret.

*Mies ja koira vanhan pubin edessä. Skotlanti, 2018.*

Vuosien mittaan matkakuvauksesta on tullut minulle tärkeä ilmaisun muoto, yhdistelmä intohimoa ja seikkailua.

Kun katson matkakuviani, huomaan, että koirat ja kissat ovat aina jollain tapaa mukana. Jotenkin he vain ovat niin kuvauksellisia - eri maissa ja kultuureissa, eriluonteisia ja erilaisten ihmisten seurassa.

*Mies ja koira. Englanti, Lontoo, 2019.*

Matkoilla ollessani jätän aina aikaa päämäärättömälle kameran kanssa haahuilulle, häpeämättömästi, kunnon turistin tavoin. Paikalliset ovatkin usein uteliaita kysymään kameran kanssa hymyssä suin hääräävältä muukalaiselta, mistä olen kotoisin ja mihin olen menossa. He jakavat mielellään myös omia ajatuksiaan ja kokemuksiaan maastaan. Ja otankin kaikki keskustelutilanteet uusien ihmisten kanssa ilolla vastaan, varsinkin kun mukana on myös koira. :)

Kamera kaulassa tai koira mukana - ne ovat aina tuntuneet olevan juuri se kynnystä madaltava elementti ihmisten lähestymisessä ja uusien keskustelujen aloittamisessa, erityisesti Suomessa. Ja tykkään siitä tosi paljon!